LOHIKÄÄRME LASTENHUONEESSA

Kesällä, kun isi alkoi lukea 4-vuotiaalle Sallelle valittuja paloja Harry Potterista, muutti lastenhuoneeseen Norbert-lohikäärme. Yleensä se oli näkymätön, mutta toisinaan sai dinosaurus-uimalelun muodon ja seurasi meitä rannalle. Syksyllä Norbert nuupahti; se kaipasi lajitoveria. Laulun mukaan lohikäärmeiden kotimaa on Kiina, mutta me löysimme omamme lähempää: kirjastosta.

Kelpuutimme vain 1990-2000-lukujen otukset, siis noin Norbertin ikäluokan. Valitsimme luettavaksi kuvakirjat, ne kovakantiset, kunnon tutustumista kestävät. Löysimme kymmenisen teosta. Latuska Norbert pantiin peiton alle, Salle katsoi sitä lohduttavasti silmiin ja sanoi: "On olemassa muitakin lohikäärmeitä kuin sinä." Äidillä oli odotushorisontissaan kahdentyyppisiä elikoita: ilkeitä, jotka kukistetaan, ja kilttejä, joita luullaan pahoiksi. Onko kuvakaunokirjallisuudella tarjota muunkinlaisia? Minkä me kelpuuttaisimme?

Leena Lumpeen kuvittamassa, Mikko Perkoilan lauluun tehdyssä kirjassa Lohikäärme ja seitsemän prinsessaa (WSOY, 2000) esitellään omissa oloissaan viihtyvä juro kolmipäinen otus, jolle perinnöksi saadut prinsessat eivät nostata kielelle muuta kuin karvaan harmituksen. Apuun tarvitaan tietysti prinssi, mutta modernisti pelastamaan lohikäärme oikukkailta naisilta eikä päinvastoin. Perinnettä on hyödynnetty sadun maagisen luvun mukaisesti seitsemään klassiseen prinsessaan, onpa sadulla onnellinen loppukin. Lumpeen iso ja hauska kokosivun kuvitus tukee Perkoilan moderniin vivahtavaa tarinaa: nelivuotiasta nauratti esimerkiksi se, että Tuhkimoprinsessalle oli annettu imuri, äitiä huvitti bootseihin puettu aurinkorilliprinssi. Lohikäärme jää tässä tarinassa hieman taka-alalle, mikä sen vetäytyvään luonteeseen sopiikin. Salle ei surumielisestä lohikäärmeestä viehättynyt, ja laulu on runotarinanakin liian löyhä, etenkin kun pieni mies ei intertekstuaalisia kytköksiä eri satujen välille vielä osaa vetää. Kuvat kuitenkin innostivat, jopa niin että poika keskeytti äidin lukemisen ja alkoi itse keksiä kuvista satua - huomattavasti hurjempaa kuin Perkoilan versio.

Hurjaa menoa tarjoaa Jules Bassin Yrtti Yrjänä (Pieni Karhu, 1999). Novgordissa seikkailee rauhaarakastava kasvissyöjä-puutarhuri, jonka rapeita ritareita nautiskelevat lajitoverit leimaavat epälohikäärmeeksi. Tarinassa on pyöveliä, juonittelua, rajuja yhteenottoja ihmisten ja siipiniekkojen välillä - ja tietenkin Yrtti sijaiskärsijänä. Loppu on sovitteleva, opettava ja onnellinen. Nelivuotiaan kirja hurmasi: räiskyvän värikylläiset kuvitukset, hauskat hahmot sekä niin makoisa kieli, että joitakin ilmauksia piti hihitellen toistaa. Lasta miellytti myös se, että päähenkilölohikäärme oli selkeä hahmo: sillä oli nimi, luonne ja vakaumus - ja "Yrtti Yrjänä teki niin ihania yrttikeittoja".

Yrttimäistä yhteisön ja yksilön välistä ristiriitaa kuvataan myös Stephen Wyllien Lohikäärme Punaisessa (Tammi, 1995). Tässä kirjassa motoristilohikäärme muuttuu lihansyöjästä kasvissyöjäksi saadakseen ystäviä uudella asuinpaikallaan, samalla myös hahmon nimi muuttuu Vihreäksi. Aikuisen silmissä tarina on vertauskuva ihmisen tarpeesta tulla hyväksytyksi mukautumalla muiden odotuksiin - ja siksi ehkä yllätyksettömyydessään tylsä. Lapsesta kirja oli hassu ja kirjan tilpehöörit - paperinukkerekvisiitat ja kurkistusluukut - saivat viihtymään ja siirtymään ihan omiin tarinoihin. Siksi ehkä kuvituskin on jätetty isoksi ja pelkistetyksi, huomion nappaavia yllätyksiä tai yksityiskohtia ei tässä kirjassa ole.

Vertauskuvana voi lukea myös Walter Kreyen (Lasten Keskus, 1991) tarinaa Lyytikkä ja Lohikäärmekaupunki. Siinä kerrotaan lohikäärmeestä, joka - kuin piittaamaton tehdaspohatta - käyttää silinterihattua, polttaa sikaria, saastuttaa ja rikkoo noella ja jätteillään pientä kaupungia. Kaupunkilaiset ovat turtuneita eivätkä siivoamiseltaan ehdi ajatella syitä, ainoastaan seurauksia. Onneksi pieni tyttö löytää avun, elämäntarkoituksettomuutta potevan muukalaisen: kahlekuningas, Lyytikkä Löyhyviiksen, joka kesyttää otuksesta hyödyllisen monikäyttölohikäärmeen. Tummanpuhuva, lasta kosiskelematon kuvitus askarrutti nelivuotiasta. Onnellinen loppu miellytti molempia lukijoita, mutta tarina ei jäänyt sen kauempaa elämään: kannet suljettuaan sulki mielestä myös tarinan.

Gérard Moncomblen Lohikäärme nimeltä Puhkuri (Kolibri, 1993) sen sijaan herätti lapsessa riemun. Tarinassa on aarteitaan vartioiva lohikäärme, jolle tulee moottorivika: ei enää sytytä. Lieskaton lohikäärme joutuukin ryövätyksi. Korjattuna, mutta köyhänä Puhkuri lähtee etsimään uutta työtä, ja lopulta se löytääkin mitä mainioimman pestin. Kirja on hurja ja hauska, Kaarina Helakisan suomennos on oivaltavaa, Michel Tarriden pilapiirrosmaiset hahmot ja roimat yksityiskohdat saivat lapsen tirskumaan ja hihkumaan. Kokonaisarviona lapsen kommentti: "Jee! Tää on jännitystä täynnä!"

Yhtä hurmaava on Johanna Försterin tarina Kylmettynyt Kekäle (Lasten Keskus 2001). Isi halusi lukea sen Sallelle ja kommentoi ihanaksi, poika huisaksi. Kirjassa Aulis-gorilla ja pikkueläin Otukka auttavat siniseksi sammunutta Kekäle-lohikäärmettä löytämään rohtoa värivirheeseen lääkärin, sepän, tulivuoren ja lopulta sen tärkeimmän - välittämisen - avulla. Tarinaan on ujutettu myös salaperäisiä sanoja: sadun ohessa lapsi kuulee selityksineen termit floora, fauna ja diagnoosi. Kirjan hahmot ovat hulvattomia, kieli herkullista ja Katri Kirkkopellon kuvitus valloittavaa ja dynaamisesti tekstiin rytmitettyä, välillä zoomaavaa, välillä etäännyttävää, liikettä ja tunnetta täynnä. Tämän kirjan aukaisee kernaasti uudestaan - jos malttaa ylipäätään sulkea!

Otto S. Svendin Lohikäärme ja pienet järvipeikot (WSOY, 1991) kertoo ja näyttää kolmiokuvion: järvessä asustavalla otuksella on seuranaan tyttöpeikko Tyllerö, joka mielii maan päälle Hissu-peikkopojan luo. Lohikäärmeelle tulee loputon ikävä, Tyllerökin on murheissaan ja hänen takiaan myös Hissu. Lopulta otus päätyy peikkojen lasten hauskuuttajaksi ja kaikki ovat onnellisia. Tarina on kuin pikku koululaisen ainevihosta: herttainen, mutta ehkä turhan naiivi, lukijalle annetaan liikaa valmiina, eikä satu siitä syystä tempaa mukaansa. Herkkiä kyynelkanavi1a tämä tarina koskettelee senkin edestä.

"Lohikäärmeet ei yleens oo sellasia", tuumi Salle totisena Timo Parvelan kirjasta Mitäs siihen sanot, isä? (Tammi, 2002). Siinä Lauri-poika kertoo minä-muodossa arjesta kirjailija-isän, eräänlaisen antisankarin, kanssa. Lohikäärme on olemassa konkreettisesti ja abstraktisti; otus on lumi- tai risueläin, se on myös kielikuva äiti- ja vaimokaipuulle, valtataistelulle tai luovan työn ongelmille. Tätä lohikäärmettä vastaan täytyy taistella päivittäin, ja se saa sekä isän että pojan tuntemaan itsensä peukalonmittaisiksi. Parvela on löytänyt lapsen maailman ja äänen, mutta yhtä lailla aikuisen ajoittaisen avuttomuuden. Kristiina Louhen lempeä kuvitus tukee aidon lämminhenkistä kertomusta. Tarina jättää lukijalle hedelmällisiä aukkokohtia, ei kerro kaikkea vaan saa pohtimaan. Lasta mietitytti Laurin toistuva "Mitäs siihen sanot, isä?" -kysymys, johon tarinan isä ei koskaan vastaa. Salle vastasi - aikuismaisen tylsästi: "Oo, jaaha, hmm, ohhoh" sekä poikkeuksellisesti: "No, ihan hyvä" tarinan herkässä käännekohdassa. Siinä sekä isä että Lauri sanovat tärkeän taikasanan, anteeksi, ja lohikäärme saadaan kutistettua säyseän punastelevaksi, isän hartioille mahtuvaksi lemmikiksi.

Me teimme sen: kesytimme ne, ihan kaikki. Nyt Sallella ja Norbertilla on kahdeksan uutta ystävää, ainutlaatuisia joka elikko!

teksti: Katja Kaukonen, kuvat: Salle Helevä

Anna palautetta jutusta