Rintaruokinnasta vauvamyönteisyys -ohjelmaan - lastenruokasuositusten historiaa

• Imetysrajoitusten tielle 1900-luvun alussa
• 40-luvulta 60-luvulle: lisäruokaa yhä pienemmille
• Aallonpohjasta pitkään imetykseen
• Vauvamyönteisyyden aikaan
• Pitkän imetyksen riskit?
• Uudet suositukset

1900-luvun aikana imeväisten ruokintakäytännöissä on tapahtunut mielenkiintoinen ja opettava täyskäännös. Sadan vuoden aikana on siirrytty säännellystä rintaruokinnasta lapsentahtiseen imetykseen, vauvamyönteisyyden aikaan.

Nykyvanhempia itseään on imetetty vähemmän kuin yhtäkään ikäpolvea sitä ennen. Vuosisadan alusta 1940-luvulle saakka imetystä suositeltiin lähelle vuoden ikää ja lisäruokaa annettiin vasta yli puolivuotiaille. Kilpailu lisäruokien aikaistamisesta ja lyhyet imetyssuositukset kuvaavat kehitystä 1970-lukuun asti. Imetyksen elvyttäminen, ensimmäiset vierihoitokokeilut ja lisäruokien aloituksen uusi myöhentäminen alkoivat 1970-luvun lopulla. Vasta 1980-luvulla imetyssuositukset pitenivät merkittävästi ja lisäruokien antoa neuvottiin siirtämään puolivuotiaaksi lähinnä allergioiden ehkäisyn vuoksi. Vauvamyönteisyyden kausi alkoi Suomessa kymmenisen vuotta sitten.

Tämän päivän nuorten vanhempien saamat ohjeet poikkeavat melkoisesti niistä ohjeista, joita heidän vanhempansa saivat 60- ja 70-luvuilla. Monet vuosikymmeniä sitten annetut ohjeet elävät perimätietona keskuudessamme ja pohdituttavat niin ammattilaisia kuin lasten vanhempiakin. Lastenruokinta- ja imetyskulttuuriamme ovat muovanneet monet asiat, muun muassa kunkin aikakauden tietämys lasten ravitsemuksesta ja hygieniasta, annetut suositukset ja ruokintaohjeet, lastenruokateollisuuden ja sähköisten keittiölaitteiden kehitys, sairaaloiden hoitokäytännöt, naisten asema sekä taloudellinen ja muu yhteiskunnallinen tilanne. Kukin aikakausi on pyrkinyt lasten parhaaseen senhetkisen tietämyksensä ja ymmärryksensä mukaan. Omasta ajastaan erotettuna tutkimus- tai kokemustieto voi olla virheellistä. Vauvamyönteisyysohjelman ja nykykäytäntöjen vaikutuksia pääsemme arvioimaan vasta tällä alkaneella vuosituhannella.

Imetysrajoitusten tielle 1900-luvun alussa

Imetystä alettiin rajoittaa 1900-luvun alussa lähinnä äitien huonon ravitsemustilan vuoksi. Yli vuoden jatkuvaa imetystä ei enää suositeltu. Lasten syöttörytmiä säänneltiin "preussilaiseen" tyyliin ja yöimetystä ei pidetty tarpeellisena. Lapsen imettämistä ja muuta ruokintaa alettiin ohjata ruokintakaavioin. Imettäjät olivat vuosisadan alkupuolella yleisiä. Viimeinen imettäjän sairaalavirka lakkautettiin vasta vuonna 1956.

Imeväiskuolleisuus oli vuosisadan alussa erittäin suuri. Korvikeruokittujen lasten kuolleisuus oli jopa kolminkertainen verrattuna imetettyjen lasten kuolleisuuteen. Jo tuolloin arkkiatri Arvo Ylppö totesi, että imetys suojaa lapsia ripulitaudeilta ja infektioilta. Hän antoi myös erittäin viisaan neuvon: kesähelteellä ei pidä vieroittaa lasta rinnalta. Ylppö myös perusti ensimmäisen äidinmaitokeskuksen Helsinkiin vuonna 1936. Tämä oli käänteentekevä asia keskosten ja sairaiden lasten ravitsemuksessa ja korosti rintamaidon merkitystä pienen lapsen ravintona.

Kellon mukainen, viisi kertaa vuorokaudessa tapahtuva imetyskäytäntö on peräisin 1920-luvulta. Tiheää ja liian pitkää kertaimetystä, yöllä syöttämistä ja lapsen tyynnyttämistä rinnalla pidettiin haitallisena lapsen ruoansulatukselle. Imettämistä vauvan ensi vuorokautena pidettiin tarpeettomana.

30-luvulla vastasyntyneille alettiin antaa sokerivettä ja laihaa teetä hypoglykemian ehkäisyksi maidonnousua odotellessa. Nämä sairaalakäytännöt siirtyivät koteihin, ja sokerivedestä tuli 70-80 -luvulle saakka suositeltu lasten lisäravinto. Samantyyppisiä ja samalla tavalla perusteltuja imetysrajoitusohjeita esiintyi lehdissä vielä muutamia vuosia sitten.

Yleisen hygieniatason parantuessa keinoruokitut lapset alkoivat säilyä hengissä. Korvikemaitona käytettiin sokeroituja lehmänmaitoseoksia, jotka laimennettiin riisi-, kaura-, vehnä- tai ohralimalla aina 50-60-luvulle saakka. Tavanomaista perheen ruokaa alettiin antaa ensimmäisen ikävuoden aikana. Soseruokakulttuuri oli tuntematon.

40-luvulta 60-luvulle: lisäruokaa yhä pienemmille

40-luvulla annettiin tarkkoja ohjeita ja ruokintakaavioita niin rintamaito- kuin lisäruoka-aterian ajoituksesta ja määrästä. Imetysrajoitukset johtivat luonnollisesti siihen, että lisäruokaa tarvittiin aikaisin. Jo 2-3 kuukauden ikäisille suositeltiin marjamehuja ja juuressoseita ja puolivuotiaille vahvoja lisäruokia. Varhaisen lisäruokinnan todettiin edistävän lasten kasvua ja kehitystä. Ilmeistä onkin, että lisäruoat paransivat ainakin keinoruokittujen lasten ravitsemustilaa. Riisitaudin voittamiseksi mullistava keksintö oli kalanmaksaöljyn antaminen talvisin. Ennen D-vitamiinin keksimistä uskottiin, että yksinomainen rintaruokinta aiheuttaa riisitaudin.

50-luvun kehitystä kuvaavat synnytysten siirtyminen lähes kokonaan sairaaloihin, tarkat imetys- ja hoitokäytännöt sekä varhainen lisäruokinta. Raakamehun antaminen aikaistettiin 3-4 viikon ikään C-vitamiinin tarpeen tyydyttämiseksi. Ensimmäinen teollinen äidinmaidonkorvike tuli markkinoille vuonna 1956. Se oli valmistettu vehnäjauhoista, maitojauheesta ja sokerista. Markkinat teollisille lastenruoille olivat seuraavina vuosikymmeninä otolliset.

1960-luvulla imetyssuositukset lyhenivät 6-8 kuukauteen ja lapset saivat yleisesti joko sokeroitua vesi-maitoseosta tai teollista korviketta. Janojuomana oli sokeri- tai hunajavesi. Hedelmäraastetta annettiin kolmen viikon iässä, juuresraastetta 1-2 kuukauden iässä ja munankeltuaista jo kolmen kuukauden iässä.

Vahvojen maitojauhepohjaisten vastikkeiden ohella suositeltiin juottamaan lapselle vettä. Ohje oli tärkeä munuaisten kuormituksen takia. Ohje siirtyi myös imetetyille vauvoille ja sitä alettiin myöhemmin perustella sammaksen ehkäisyllä ja suun huuhtomistarpeella. Nykykäsitys on, että täysimetetty vauva ei tarvitse muuta nestettä. Vesipullo häiritsee imetystä ja elektrolyytti- ja nestetasapainon ylläpitoa. Lisävesi on tarpeen vasta lisäruokiin siirryttäessä.

Aallonpohjasta pitkään imetykseen

Kaikkien aikojen aallonpohjan imetys koki 1960- ja 70-lukujen taitteessa. Tällöin vain 10 % lapsista sai rintamaitoa puolivuotiaaksi. Imetyksen elvyttyä 80-luvulla osuus nousi reilusti yli 60 %:iin. Kehitykselle on monia selityksiä: suuret yhteiskunnalliset muutokset, kuten muutto maalta kaupunkeihin, teollistuminen ja naisten siirtyminen kotoa työelämään, yleinen vaurastuminen, lyhyet äitiyslomat, sairaalan jäykät syöttörutiinit, varhainen lisäruokien antaminen, ajan käsityksen mukaiset imetysohjeet sekä äidinmaidonkorvikkeiden tulo yleiseen tietoon ja käyttöön.

Imetyssuositus oli lyhimmillään 1970-luvun alussa. Jo kolmen kuukauden imetystä pidettiin riittävänä ja hyvänä. Vahvaa liharuokaa annettiin jo kolmikuisille, joskin vuosikymmenen lopussa ikäsuositus siirrettiin viiteen kuukauteen. Suola kiellettiin alle kahdeksankuisilta. Ensimmäinen ns. adaptoitu äidinmaidonkorvike tuli markkinoille vuonna 1974. Korvikkeet syrjäyttivät vähitellen vesi-maitoseokset, ja niiden käyttöaika jatkui lähelle vuoden ikää. Yleinen vaurastuminen vaikutti osaltaan teollisten lastenruokien markkinoiden kasvuun.

1970-luvun kuluessa herättiin uudestaan huomaamaan, että äidinmaidolla on korvaamattomia etuja ja korvikeruokinta ja liian varhainen lisäruokinta lisäävät lasten sairastavuutta. Erityisesti huolestuttiin allergioiden yleistymisestä. Äidinmaidon immunologiset, ravitsemukselliset ja psyykkiset edut tulivat esille. Sairaaloissa aloitettiin ensimmäiset vierihoitokokeilut. Varhaisimetyksen, vapaan lapsentahtisen imetyksen ja yöimetyksen merkitys ymmärrettiin. Vuonna 1979 annettiin ensimmäiset yhtenäiset allergian ehkäisyohjeet. Arvovaltaisen allergiasymposiumin (Sannäs, 1979) kantana kirjattiin, että imetystä on tuettava ja tarvitaan valtakunnalliset yhdenmukaiset ohjeet imetyksen edistämisestä. Symposiumi totesi myös, että ns. "tyrkkypullossa"¹ sairaalassa ei saa olla lehmänmaitoa tai vastiketta, ainoastaan vettä, jos sitä yleensä tarvitaan. Tyrkkypullokäytännöstä ei olla vieläkään kokonaan päästy, vaikka pullon sisältö on monissa sairaaloissa muuttunut lypsetyksi äidinmaidoksi.

Allergiasymposiumin ohjeet vaikuttivat neuvoloiden imetysohjaukseen koko 80-luvun ajan. Lisäruokien aloitukseen tuli yksilöllisyyttä, niiden aloitus ohjattiin siirtämään puoleen vuoteen allergiariskiperheissä ja pitkään imetykseen kannustettiin.

Pitkän imetyksen riskit?

Imetyssuositus oli pisimmillään vuoden 1982 lastenruokintaohjeissa. Tällöin julkaistussa neuvolakirjassa imetystä suositeltiin nykyisen kansainvälisen käytännön mukaisesti jopa 1-2 vuotta. Vuosikymmenen loppupuolella huolestuttiin pitkään imetykseen liittyvästä mahdollisesta riskistä saada rintamaidosta suuri määrä ympäristösaasteita, PCB-yhdisteitä, dioksiineja ja DDT:tä. Tällä huolella oli oma painoarvonsa, kun lääkintöhallituksen ensimmäisiä lastenruokasuosituksia laadittiin vuonna 1989. Imetyksen pituudeksi suositeltiinkin vain 6-12 kuukautta. Myöhemmin on osoitettu, että rintamaito on osittain puhdistumassa ympäristösaasteista. Niiden saanti on myös osattu suhteuttaa elinikäiseen saantiin ja rintamaidon samanaikaisiin suojavaikutuksiin. Nykytiedon mukaan imetyksen rajoittamiselle ympäristösaasteiden vuoksi ei ole perusteita.

Samaan aikaan saatiin tutkimustuloksia pitkään täysimetykseen liittyvästä kasvuhäiriön riskistä. Tuloksia tulkittiin niin, että lisäruoat suositeltiin enää harvoin aloitettavaksi vasta puolen vuoden iässä. Ristiriitaiset tutkimustulokset pitkän imetyksen ja myöhäisen lisäruokinnan hyödystä allergioiden ehkäisyssä muuttivat myös käsityksiä. Vuonna 1989 annettiin suositus aloittaa lisäruoat kolmen kuukauden iässä. Tämä varhaisti lisäruokien antoa.

Viime vuosina imetetyn lapsen fysiologisesta kasvutavasta on saatu uutta tietoa. Rintamaidon riittävyydestä sekä täysimetyksen suojavaikutuksesta allergioihin on myös uutta näyttöä.

Vauvamyönteisyyden aikaan

Vuonna 19991 WHO ja UNICEF julkaisivat kansainvälinen Baby Friendly Hospital -ohjelman. Suomessa STAKES käynnisti vauvamyönteisyysohjelman vuonna 1993. Vauvamyönteisyysohjelman mukaisia hoitokäytäntöjä kokeiltiin jo 1970-luvulla ansiokkaasti esimerkiksi Tampereella. Tutkimukset osoittivat käytännöt imetystä edistäviksi, mutta kokeilut jäivät silti väliaikaisiksi.

1990-luvun puolivälistä lähtien imetystä on edistetty ja ohjaus- ja hoitokäytäntöjä kehitetty ympäri Suomea kansainvälisen kymmenen askeleen ohjelman avulla. Vuonna 1997 Suomeen saatiin ensimmäinen kansainväliset kriteerit täyttävä vauvamyönteinen sairaala. Sen jälkeen arviointeja on tehty useissa muissa sairaaloissa. Perusterveydenhuollossa on laadittu imetyksen edistämisen toimintasuunnitelmia. Muun muassa Keski-Suomi on julkaissut oman alueellisen vauvamyönteisyys-hoito-ohjelman. Vauvamyönteisyysohjelman mukainen imetysohjaajien ja imetysohjaajakouluttajien kouluttaminen on jatkuvaa toimintaa.

Uudet suositukset

Sosiaali- ja terveysministeriö julkaisi kansainvälisiin suosituksiin, uusimpaan tutkimustietoon ja nykyisiin lastenhoitokäytäntöihin perustuvat imeväisikäisten imetys- ja lisäruokaohjeet kirjana kesällä 1997. Uusiin suosituksiin on kirjattu kymmenen askeleen ohjelma imetyksen edistämiseksi. Täysimetystä suositellaan 4-6 kuukautta, lisäruokia varovasti totutellen aikaisintaan neljän ja viimeistään kuuden kuukauden iässä. Osittaista imetyksen jatkamista 6-12 kuukauden ikään pidetään arvokkaana.

Parhaillaan sosiaali- ja terveysministeriössä työskentelevät sekä ravitsemuksen että neuvolatyön asiantuntijatyöryhmät. Ravitsemuksen asiantuntijatyöryhmän tavoitteena on uudistaa lasten ravitsemussuositukset 2000-luvun tiedon mukaiseksi ja arvioida kansallisia painotuksia. Kansainväliset suositukset tukevat imetystä 1-2 -vuotiaaksi. Uusin kansainvälinen WHO:n suositus täysimetyksestä on kuuden kuukauden ikään saakka, jos äidin ravitsemustila on hyvä. Imetyksen jatkamista suositellaan lisäruokien ohella kahden vuoden ikään saakka.

Suomessa eri alojen asiantuntijoilla on erilaisia näkemyksiä kansainvälisen suosituksen kirjaamisesta kansalliseksi imetyssuositukseksi. Muun muassa Suomen Lastenlääkäriyhdistys ² on esittänyt kantanaan, että nykyisiä lasten ravitsemussuosituksia ei tulisi muuttaa, koska rintamaidon riittävyydestä puolen vuoden ikään ei ole riittävästi tieteellistä näyttöä. Yhdistyksen mukaan kansainvälisen suosituksen perusteena olevat tutkimukset ovat painottuneet rintamaidon edullisuuteen kehittyvien maiden olosuhteissa eivätkä niinkään Suomen kaltaisissa maissa, joissa lisäruoka on ravitsemuksellisesti monipuolista ja hygieeniseltä laadultaan turvallista pikkulapselle.

Suomessa puolen vuoden täysimetystavoite toteutuu vain muutamalla prosentilla lapsista. Pitkästä, yli vuoden jatkuvasta imetyksestä muun ravinnon ohella on Suomessa niukasti tietoa. Neljän kuukauden täysimetyksessäkin ollaan Suomessa kaukana kansainvälisistä tavoitteista. Suuri osa lapsista saa lisäruokaa varhain, usein jo ennen neljän kuukauden ikää. STM:n vuonna 2000 tekemän selvityksen mukaan täysimetyksessä on kuitenkin edistytty vuoteen 1995 verrattuna. Voidaan siis sanoa, että vauvamyönteisyysohjelma on vaikuttanut myönteisesti imetykseen myös Suomessa.

teksti: Arja Lyytikäinen, ravitsemusterapeutti
kuvat: päätoimittajan albumista

Artikkeli julkaistu alunperin Sairaanhoitajalehdessä kesäkuussa 1998, kirjoittaja ajanmukaistanut tekstiä joulukuussa 2002

¹) tyrkkypullo = nälkäiselle vauvalle tarjottava lisämaitopullo [toim. huom.]

²) Suomen Lastenlääkäriyhdistyksen suositus rintaruokinnasta ja vastineet siihen [toim. huom.]

Anna palautetta jutusta