15.05.2012
Semihipin kurpan päivän asu
Voiiih, Wanha Blogistania (FB-ryhmä)on herättänyt minussa uinuvan pedon, muotibloggaajapedon. Jos en olisi tällainen vanha kurppa, kahden päivän päästä 45-vuotias, olisin muotiblogannut jo vuosia.
Oikeasti syitä on muitakin:
1) Olen todella laiska kuvaaja, enkä etenkään koskaan ole oppinut tyylillä kuvaamaan itseäni, kännykällä. No en kyllä millään muullakaan.
2) En ole läheskään niin hyvä pukeutuja kuin haluaisin olla. Jokunen aika sitten kieltäydyin odottamasta ystävärtä ostarilla, perusteluna: "En mä voi kun mullon tämmöset karmeet pissiskuteet päällä!" Ne olivat: pillit farkut, maiharit, lyhyt, vetoketjullinen kevyttoppatakki, joku hippihuivi. Lerppapipo päässä?
WB siis haastoi kertomaan päivän asun ilman kuvia.
1) Joskus muinoin kirpparilta ostettu reikäommelkoristeinen paita, sininen, merkki Kookai. Silittämätön.
2) New Yorker -teinixliikkeestä ostetut farkkulegginsit, tummansiniset. Melkein kuin ei olisi housuja ollenkaan.
3) Pärnusta hamstratut vaaleanruskeat nahka-avokkaat, matalat, kumipohja. Merkki Freemood. Luulin ostavani kengät -50 % alennuksella, kassalla huomasin että -5 %. No, puolet pois nahkakenkien hinnasta olisikin ollut liian hyvää ollakseen totta. Klassinen esimerkki ostostelijan vauhtisokeudesta, näet punaisen kyltin ja siinä numeron 5...
4) Vaaleanruskea vakosamettitakki, kirpparilöytö ja todellinen luottovaatteeni (isot taskut, sopiva pituus, irrotettava huppu). Sopivan hippi ja rento. Takin valmistaja on Misstex Oy Haapavesi, sisäpuolella on kaunis, hieman vanhahtava merkkilappu, ei haittaa jos se vähän vilahtaa.
5) Mutsilta jonkinlaiseen ikuisuuslainaan saatu (ja siskolta pöllitty) Three Bags -laukku, vaaleanruskea, luottokamoja tämäkin. Ei liian iso, ei liian pieni, paksu nahka paranee vain käytössä, vaikka laukku lienee jo 70-luvulla hankittu? Laatu ihan huippuluokkaa, edes vuoritus ei ole kovassa käytössä mennyt juuri miksikään.
Yo. lista kertoo muuten vaatevarastostani lähes kaiken oleellisen. Valtaosa on a) ostettu kirppareilta tai second handeista, b) ostettu Pärnusta (jossa on sikahalpaa ja pieniä kokoja), c) saatu kierrätettynä joltain/jostain.
Ja tiivistys omimmasta tyylistä: rentoa, vaivatonta, semihippiä, satunnaisesti jotain vähän hassua. Myös hameita ja mekkoja. Erityisesti mekkoja! Varsinkin sen jälkeen kun totesin, että ei olekaan sellaista lakia joka kieltäisi yli 40-vuotiasta käyttämästä minimittaa!
Huomisen vaatteet ovat läjässä valmiina. Kuinka ollakaan, Pärnusta ostettu hippipaita, Pärnusta ostetut Fishbone-farkut, Pärnusta ostettuja kenkiä tyrkyllä kolmet...
EDIT: korjailtu ihan älyttömästi sieltä sun täältä sitä sun tätä, on sitä ruosteessa... mitään yliviivauksiakaan jaksa käyttää...
Oikeasti syitä on muitakin:
1) Olen todella laiska kuvaaja, enkä etenkään koskaan ole oppinut tyylillä kuvaamaan itseäni, kännykällä. No en kyllä millään muullakaan.
2) En ole läheskään niin hyvä pukeutuja kuin haluaisin olla. Jokunen aika sitten kieltäydyin odottamasta ystävärtä ostarilla, perusteluna: "En mä voi kun mullon tämmöset karmeet pissiskuteet päällä!" Ne olivat: pillit farkut, maiharit, lyhyt, vetoketjullinen kevyttoppatakki, joku hippihuivi. Lerppapipo päässä?
WB siis haastoi kertomaan päivän asun ilman kuvia.
1) Joskus muinoin kirpparilta ostettu reikäommelkoristeinen paita, sininen, merkki Kookai. Silittämätön.
2) New Yorker -teinixliikkeestä ostetut farkkulegginsit, tummansiniset. Melkein kuin ei olisi housuja ollenkaan.
3) Pärnusta hamstratut vaaleanruskeat nahka-avokkaat, matalat, kumipohja. Merkki Freemood. Luulin ostavani kengät -50 % alennuksella, kassalla huomasin että -5 %. No, puolet pois nahkakenkien hinnasta olisikin ollut liian hyvää ollakseen totta. Klassinen esimerkki ostostelijan vauhtisokeudesta, näet punaisen kyltin ja siinä numeron 5...
4) Vaaleanruskea vakosamettitakki, kirpparilöytö ja todellinen luottovaatteeni (isot taskut, sopiva pituus, irrotettava huppu). Sopivan hippi ja rento. Takin valmistaja on Misstex Oy Haapavesi, sisäpuolella on kaunis, hieman vanhahtava merkkilappu, ei haittaa jos se vähän vilahtaa.
5) Mutsilta jonkinlaiseen ikuisuuslainaan saatu (ja siskolta pöllitty) Three Bags -laukku, vaaleanruskea, luottokamoja tämäkin. Ei liian iso, ei liian pieni, paksu nahka paranee vain käytössä, vaikka laukku lienee jo 70-luvulla hankittu? Laatu ihan huippuluokkaa, edes vuoritus ei ole kovassa käytössä mennyt juuri miksikään.
Yo. lista kertoo muuten vaatevarastostani lähes kaiken oleellisen. Valtaosa on a) ostettu kirppareilta tai second handeista, b) ostettu Pärnusta (jossa on sikahalpaa ja pieniä kokoja), c) saatu kierrätettynä joltain/jostain.
Ja tiivistys omimmasta tyylistä: rentoa, vaivatonta, semihippiä, satunnaisesti jotain vähän hassua. Myös hameita ja mekkoja. Erityisesti mekkoja! Varsinkin sen jälkeen kun totesin, että ei olekaan sellaista lakia joka kieltäisi yli 40-vuotiasta käyttämästä minimittaa!
Huomisen vaatteet ovat läjässä valmiina. Kuinka ollakaan, Pärnusta ostettu hippipaita, Pärnusta ostetut Fishbone-farkut, Pärnusta ostettuja kenkiä tyrkyllä kolmet...
EDIT: korjailtu ihan älyttömästi sieltä sun täältä sitä sun tätä, on sitä ruosteessa... mitään yliviivauksiakaan jaksa käyttää...
14.05.2012
Intialainen hamppu
Tämä on tragikoominen (pitää selittää jos ei muuten tyylilaji avaudu) avautuminen aiheesta ikuinen bad hair day ja samalla ihka ensimmäinen haircut-blogipostaukseni. Pitäisi varmaan selostaa tuo haircuttikin, mutta en ole nyt blogikurssia vetämässä, niin jääkööt. Linkitän johonkin fiksuun jos jaksan.
Olettehan te kaikki nähneet lehdissä ja televisiossa niitä silkkisinä hulmuavia tukkia, jotka eivät ihan kaikki ole kasvaneet juuresta saakka kantajansa omassa päässä? Puhun nyt siis hiusjatkeista. Taas piti selventää... olenko minä ammattikirjoittaja vai enkö minä ole? Epäilys herää tällä selittelyn määrällä.
Koska tukka ei kertakaikkiaan nyt vaan kasva ja se on muutenkin kuin silkkiä vaan, sellainen hahtuvaisen untuvainen omasta takaa, neronleimaukseni alkukeväästä, oikeammin vielä talven puolella, oli ottaa lainatukkaa. Minulla onnekseni on huippukampaaja joka hoitaa homman kuin homman. Hän valitsi upeanväriset soirot ja jännitystä oli ilmassa lähes yhtä paljon kuin Suomi-pelien alla lätkän MM-skaboissa kun istuin tuoliin tukanpidennystä varten. Tukkaa värjättiin ja tupsukoita kiinniteltiin ja vielä lisää värjättiin, noin 1,5 tuntia ja ah! minulla todellakin oli upeanvärinen pitkähkö tukka! Olo oli outo, mutta onnellinen. Sen illan. Seuraavan aamun...ja siihen se sitten loppuikin.
Nimittäin, kas kun on niin, että jos esimerkiksi intialaisen päästä ottaa tukkaa ja istuttaa sitä uberskandinaaviseen päälakeen, niin sepä vain on niin, että se intialainen tukka kaikista käsittelyistä huolimatta tuppaa olemaan hieman erilaatuista kuin se silkkitukka. Kuljin hiusharja ranteeseen teipattuna, lykin päähän kaikki mahdolliset kosteuttavat aineet, hoidin lainasoiroja paremmin kuin omaa tukkaani, laitoin tukkaa, olin laittamatta tukkaa. Originaali kuningasajatukseni oli, että lisätukka säästäisi minulta hiustenlaiton vaivan: juuei. Pahimpana aamuna venytin ja vanutin soiroja kohdilleen 1,5 tuntia joka on melko tismalleen tunti enemmän kuin mitä minulla kuluu normaalisti suihkuun + hiustenlaittoon + pikameikkiin.
Sen lisäksi tukka tietysti tuntui erilaiselta. Paino, hiukset koskettaessa ja niitä laittaessa. Todella omituinen fiilis. Lapseni kieltäytyivät koskemasta "äidin intialaiseen hamppuun" - se yksinkertaisesti inhotti heitä.
Kutina. Se paheni viikko viikolta. Tukka painoi oman ohuen hiuksen kiinni päänahkaan ja kiinnityskohtien ympäriltä, erityisesti tietysti jatkeköntsien alta, päänahkaa kutitti raivoisasti.
Yönuniinkin tukka vaikutti. Eihän tupsukoita toki noin vain irronnut, mutta koko ajan kutiavassa takaraivossani oli alitajuinen pelko siitä että kun aamulla herään, tupsukat ovatkin tyynyllä. Ne eivät olleet - mutta yöllinen pyöriminen teki tehtävänsä (varsinkin jos en muistanut laittaa hamppukasaa kiinni) ja aamulla peilistä katsoi medusamainen hahmo, jolla roikkui harjaaharjaaharjaa kaipaavia soiroja päässään. Ja eikun sit harjaamaan, kampaamaan, aineilla silottamaan, kähertämään.
Lopulta oma hius alkoi antaa periksi ja tupsukoita todella lähti. Niitä poistettiin, niitä siirreltiin, kaikki oli hyvin taas hetken. Lopulta huomasin kuitenkin kulkevani se ihana, poskien ympärillä liehuva tukka mahdollisimman tiukasti kiinni ettei vain tarvitsisi harjata eikä muutenkaan laittaa. Eli olin lähtöpisteessä, ikuisessa bad hair dayssa.
Järki voitti. Poistatin intialaiset hamppuni. Olen nauttinut jokaisesta sekunnista sen jälkeen, todella. Siitä, että voin raapia koko päänahkaa silloin kun huvittaa, siitä että voin haroa tukkaa vapaasti epätoivon hetkellä ja muulloinkin, siitä että saan tuskailla hiusten kanssa - ainakin karvat ovat omat, tutut pian 45-vuoden takaa (joojoo ne uusiutuu, mut siis noiiinku ajatuksen tasolla). Tiedän tismalleen miten ne käyttäytyvät ja kerrankin osaan nauttia siitä. Annan jo karvoilleni anteeksi pahat päivät.
Onneksi minulla on ihana luottokampaaja. Hänellä on lainakarvani tallessa jos ne vielä vaikka haluaisin takaisin päähäni. Enpä usko. Mutta, jos joku kiinnostui, tiedustelut privaatisti, voin kenties testamentata intialaisen hamppuni seuraavalle hiuskuvien uhrille...
Olettehan te kaikki nähneet lehdissä ja televisiossa niitä silkkisinä hulmuavia tukkia, jotka eivät ihan kaikki ole kasvaneet juuresta saakka kantajansa omassa päässä? Puhun nyt siis hiusjatkeista. Taas piti selventää... olenko minä ammattikirjoittaja vai enkö minä ole? Epäilys herää tällä selittelyn määrällä.
Koska tukka ei kertakaikkiaan nyt vaan kasva ja se on muutenkin kuin silkkiä vaan, sellainen hahtuvaisen untuvainen omasta takaa, neronleimaukseni alkukeväästä, oikeammin vielä talven puolella, oli ottaa lainatukkaa. Minulla onnekseni on huippukampaaja joka hoitaa homman kuin homman. Hän valitsi upeanväriset soirot ja jännitystä oli ilmassa lähes yhtä paljon kuin Suomi-pelien alla lätkän MM-skaboissa kun istuin tuoliin tukanpidennystä varten. Tukkaa värjättiin ja tupsukoita kiinniteltiin ja vielä lisää värjättiin, noin 1,5 tuntia ja ah! minulla todellakin oli upeanvärinen pitkähkö tukka! Olo oli outo, mutta onnellinen. Sen illan. Seuraavan aamun...ja siihen se sitten loppuikin.
Nimittäin, kas kun on niin, että jos esimerkiksi intialaisen päästä ottaa tukkaa ja istuttaa sitä uberskandinaaviseen päälakeen, niin sepä vain on niin, että se intialainen tukka kaikista käsittelyistä huolimatta tuppaa olemaan hieman erilaatuista kuin se silkkitukka. Kuljin hiusharja ranteeseen teipattuna, lykin päähän kaikki mahdolliset kosteuttavat aineet, hoidin lainasoiroja paremmin kuin omaa tukkaani, laitoin tukkaa, olin laittamatta tukkaa. Originaali kuningasajatukseni oli, että lisätukka säästäisi minulta hiustenlaiton vaivan: juuei. Pahimpana aamuna venytin ja vanutin soiroja kohdilleen 1,5 tuntia joka on melko tismalleen tunti enemmän kuin mitä minulla kuluu normaalisti suihkuun + hiustenlaittoon + pikameikkiin.
Sen lisäksi tukka tietysti tuntui erilaiselta. Paino, hiukset koskettaessa ja niitä laittaessa. Todella omituinen fiilis. Lapseni kieltäytyivät koskemasta "äidin intialaiseen hamppuun" - se yksinkertaisesti inhotti heitä.
Kutina. Se paheni viikko viikolta. Tukka painoi oman ohuen hiuksen kiinni päänahkaan ja kiinnityskohtien ympäriltä, erityisesti tietysti jatkeköntsien alta, päänahkaa kutitti raivoisasti.
Yönuniinkin tukka vaikutti. Eihän tupsukoita toki noin vain irronnut, mutta koko ajan kutiavassa takaraivossani oli alitajuinen pelko siitä että kun aamulla herään, tupsukat ovatkin tyynyllä. Ne eivät olleet - mutta yöllinen pyöriminen teki tehtävänsä (varsinkin jos en muistanut laittaa hamppukasaa kiinni) ja aamulla peilistä katsoi medusamainen hahmo, jolla roikkui harjaaharjaaharjaa kaipaavia soiroja päässään. Ja eikun sit harjaamaan, kampaamaan, aineilla silottamaan, kähertämään.
Lopulta oma hius alkoi antaa periksi ja tupsukoita todella lähti. Niitä poistettiin, niitä siirreltiin, kaikki oli hyvin taas hetken. Lopulta huomasin kuitenkin kulkevani se ihana, poskien ympärillä liehuva tukka mahdollisimman tiukasti kiinni ettei vain tarvitsisi harjata eikä muutenkaan laittaa. Eli olin lähtöpisteessä, ikuisessa bad hair dayssa.
Järki voitti. Poistatin intialaiset hamppuni. Olen nauttinut jokaisesta sekunnista sen jälkeen, todella. Siitä, että voin raapia koko päänahkaa silloin kun huvittaa, siitä että voin haroa tukkaa vapaasti epätoivon hetkellä ja muulloinkin, siitä että saan tuskailla hiusten kanssa - ainakin karvat ovat omat, tutut pian 45-vuoden takaa (joojoo ne uusiutuu, mut siis noiiinku ajatuksen tasolla). Tiedän tismalleen miten ne käyttäytyvät ja kerrankin osaan nauttia siitä. Annan jo karvoilleni anteeksi pahat päivät.
Onneksi minulla on ihana luottokampaaja. Hänellä on lainakarvani tallessa jos ne vielä vaikka haluaisin takaisin päähäni. Enpä usko. Mutta, jos joku kiinnostui, tiedustelut privaatisti, voin kenties testamentata intialaisen hamppuni seuraavalle hiuskuvien uhrille...
18.11.2011
Uusi yritys
Edellinen lopetus loppui lyhyeen. Lankesin. Lähti lapasesta, taas. Ajattelin poltella satunnaisesti, ihan vain yhden tai kahden tai muutaman silloin tällöin. Hyvin nopeasti lipsahdin takaisin aiempaan tahtiin, taisin jopa polttaa hieman enemmän.
Viime viikolla kyllästyin tilanteeseen. Ihan älytöntä.
Yli 40-vuotiaana alkaa olla jo puolivälissä, miksi siis lyhentää ehdoin tahdoin elinikäänsä tai tehdä loppuajasta vaikeampaa.
Haluan hyvään kuntoon ja se ei tupakkakeuhkoilla onnistu.
En todellakaan halua keuhkoahtaumatautia, joka lukemani mukaan ei enää ole vanhojen tupakkamiesten tauti, vaan yleistymään päin nimenomaan keski-ikäisillä naisilla.
En halua ryppyjäkään: niitä ei vielä liiemmin ole, mutta jos jatkan polttamista, olen kohta samannäköinen kuin eräs ravintolassa kohtaamani tupakoinnin iloja ylistänyt nainen. Istuin ko. naisen kanssa terassilla, tupakalla tottakai, ja pakko myöntää, että järkytyin: korsteeninaisella oli valtavasti ryppyjä ja etenkin suun ympärillä syvimmät imurypyt mitä olen koskaan nähnyt, vaikka hän ei iältään ollut ainakaan kovin paljon minua vanhempi.
Joten: maanantaina 14.11. noin klo 16 stumppasin jälleen kerran sen viimeisen röökin. Päivät ovat menneet suht kevyesti ja täysin ilman mitään korvikkeita. Ei nikotiinipurkkaa, ei tavallista purkkaa, ei edes porkkanoita. Jos hetkellisesti on tehnyt tupakkaa mieli, olen muistanut että mieliteko kestää vain hetken ja menee ohi. Liikunta auttaa, kaikenlainen käsillä tekeminen auttaa - tästä syystä kodin lattialla on useampikin lankakerä ja pöydillä aloitettuja neulomuksia - , savuttomuuden etujen ajatteleminen auttaa.
Voiton puolella en todellakaan ole. Aiempi savuttomuus kesti viitisen päivää, nyt kokonaisia vuorokausia on vasta kolme. Ero aiempaan "lopetukseen" lienee siinä, että nyt en ole säilyttänyt itselläni optiota poltella satunnaisesti. Ystäväpiirissä on ihmisiä, jotka tähän pystyvät, minä selvästikään en, koska Chisun sanoin:
beibe beibe beibe, mä oon vähän sellainen, että teen ihan täysillä kaiken
Viime viikolla kyllästyin tilanteeseen. Ihan älytöntä.
Yli 40-vuotiaana alkaa olla jo puolivälissä, miksi siis lyhentää ehdoin tahdoin elinikäänsä tai tehdä loppuajasta vaikeampaa.
Haluan hyvään kuntoon ja se ei tupakkakeuhkoilla onnistu.
En todellakaan halua keuhkoahtaumatautia, joka lukemani mukaan ei enää ole vanhojen tupakkamiesten tauti, vaan yleistymään päin nimenomaan keski-ikäisillä naisilla.
En halua ryppyjäkään: niitä ei vielä liiemmin ole, mutta jos jatkan polttamista, olen kohta samannäköinen kuin eräs ravintolassa kohtaamani tupakoinnin iloja ylistänyt nainen. Istuin ko. naisen kanssa terassilla, tupakalla tottakai, ja pakko myöntää, että järkytyin: korsteeninaisella oli valtavasti ryppyjä ja etenkin suun ympärillä syvimmät imurypyt mitä olen koskaan nähnyt, vaikka hän ei iältään ollut ainakaan kovin paljon minua vanhempi.
Joten: maanantaina 14.11. noin klo 16 stumppasin jälleen kerran sen viimeisen röökin. Päivät ovat menneet suht kevyesti ja täysin ilman mitään korvikkeita. Ei nikotiinipurkkaa, ei tavallista purkkaa, ei edes porkkanoita. Jos hetkellisesti on tehnyt tupakkaa mieli, olen muistanut että mieliteko kestää vain hetken ja menee ohi. Liikunta auttaa, kaikenlainen käsillä tekeminen auttaa - tästä syystä kodin lattialla on useampikin lankakerä ja pöydillä aloitettuja neulomuksia - , savuttomuuden etujen ajatteleminen auttaa.
Voiton puolella en todellakaan ole. Aiempi savuttomuus kesti viitisen päivää, nyt kokonaisia vuorokausia on vasta kolme. Ero aiempaan "lopetukseen" lienee siinä, että nyt en ole säilyttänyt itselläni optiota poltella satunnaisesti. Ystäväpiirissä on ihmisiä, jotka tähän pystyvät, minä selvästikään en, koska Chisun sanoin:
beibe beibe beibe, mä oon vähän sellainen, että teen ihan täysillä kaiken
27.08.2011
Yöllä voin tehdä mitä huvittaa
Viides päivä. Vasta.
Viime yönä taisin käydä parvekkeella röökillä. En muista itse polttamista, mutta mietin unessa haiseeko parvekkeella vielä aamullakin tupakka, ts. jäänkö kiinni polttamisestani.
Eilinen ja tämä päivä ovat olleet yhtä suurta tupakantuskaa. Ei edelleenkään fyysistä oireilua sanottavammin, mutta tukaluutta aiheuttava henkinen tupakantuska jatkuujatkuujatkuu. Tätä odotettavissa varmaan viikkoja ellei kuukausia, huoooh.
Juonittelen mielessäni lipsahdusta. Juoni menee näin: tapaan jonkun jolla on tapana polttaa muutaman lasillisen jälkeen. Otamme muutaman lasillisen ja tadaa! - voin pummata yhden tupakan, ihan kokeeksi vain. Nyt kun juoni on paljastettu, sitä on vaikeampi toteuttaa.
En ihan oikeasti halua jatkaa polttamista. Yksi hyvä syy pysytellä savuttomana on raikkaampi ja jotenkin mystisesti kevyempi olo kuin aikaisemmin. Ehkä kuvittelen, mutta ihan kuin iho tuntuisi pehmeämmältä ja näyttäisi ilman meikkiä paremmalta?
Lapset tietenkin kannustavat, mutta en usko heidän kovinkaan hyvin ymmärtävät kuinka tiukkana äiti saa itselleen olla. Koska en tärise, tiuski ja raivoa (normaalia enempää), lopettamisen hankaluus on heiltä piilossa. Ehkä pitäisi näytösluontoisesti pultata pari kertaa? Purskahdella itkuun? Raastaa pari sohvatyynyä rikki?
Viime yönä taisin käydä parvekkeella röökillä. En muista itse polttamista, mutta mietin unessa haiseeko parvekkeella vielä aamullakin tupakka, ts. jäänkö kiinni polttamisestani.
Eilinen ja tämä päivä ovat olleet yhtä suurta tupakantuskaa. Ei edelleenkään fyysistä oireilua sanottavammin, mutta tukaluutta aiheuttava henkinen tupakantuska jatkuujatkuujatkuu. Tätä odotettavissa varmaan viikkoja ellei kuukausia, huoooh.
Juonittelen mielessäni lipsahdusta. Juoni menee näin: tapaan jonkun jolla on tapana polttaa muutaman lasillisen jälkeen. Otamme muutaman lasillisen ja tadaa! - voin pummata yhden tupakan, ihan kokeeksi vain. Nyt kun juoni on paljastettu, sitä on vaikeampi toteuttaa.
En ihan oikeasti halua jatkaa polttamista. Yksi hyvä syy pysytellä savuttomana on raikkaampi ja jotenkin mystisesti kevyempi olo kuin aikaisemmin. Ehkä kuvittelen, mutta ihan kuin iho tuntuisi pehmeämmältä ja näyttäisi ilman meikkiä paremmalta?
Lapset tietenkin kannustavat, mutta en usko heidän kovinkaan hyvin ymmärtävät kuinka tiukkana äiti saa itselleen olla. Koska en tärise, tiuski ja raivoa (normaalia enempää), lopettamisen hankaluus on heiltä piilossa. Ehkä pitäisi näytösluontoisesti pultata pari kertaa? Purskahdella itkuun? Raastaa pari sohvatyynyä rikki?
26.08.2011
En minä vaan ne muut
Neljännen päivän aamu on vaikein tähänastisista. Onneksi minulla ei ole ollut tapana hamstrata tupakkaa vaan olen aina polttanut kaiken saatavilla olevan. Kiusaus olisi ylivoimainen jos jostain tupakkaa löytyisi.
Tässä kärvistellessäni voin vaikka miettiä omaa kaksinaismoralistista suhtautumistani erityisesti tupakoiviin naisiin. Vaikka itse olen polttanut vuosia, en laske itseäni siihen rupusakkiin joka kulkee kessu rypistyneessä suupielessä ja haisee pahalle. Viimeksi huomasin asenteellisuuteni parkkipaikalla, jossa venäjää puhuva nainen roikotti savuketta suupielestään samalla kun puhui puhelimessa. Paheksuin - kamalan näköistä! - mutta unohdin että olen itse kahden vuoden ajan kuljeskellut katuja juuri samalla tavalla: rööki huulessa, luuri korvalla.
Varsinkin kahden vuoden tupakkaisuuteni alussa välttelin julkista tupruttelua. Sitä mukaa kun homma lipesi muutenkin, poltin yhä näkyvämmin ja julkisemmin, jopa kadulla. Stumppaaminen oli hankalaa: en olisi halunnut heittää natsaa kadulle, joten useimmiten etsin viemäriritilän, jonne pudotin stumpin. Tiesin nämä aukot kodin ja kaupan väliltä niin tarkkaan että osasin mitoittaa tupakkani niiden mukaan. Humps, tuohon kaivoon!
Kesällä muistin miniroskikset, ts. filmipurkit, joita Roska päivässä -liikkeen Tuula-Maria Ahonen jakaa turuilla ja toreilla ja kannustaa tuunailemaan niitä vaikka lahjaksi. Tapasimme Ahosen kanssa joskus jossain ja muistin, että minulla on häneltä saatu, valmiiksi tuunattu purkki kotona. Sainkin sen avulla lievennettyä omaatuntoani: purkkiin mahtui yllättävän monta stumppia ja se ei haissut täytenäkään käsilaukussa... tai ehkä en vain haistanut.
Enää en kylvä roskaa, phuih. Ja hajuaisti todellakin on kohentunut, jo parissa päivässä. Kuopuslapsi sytytti eilen suitsukkeen ja hämmästyin sen voimakasta tuoksua... ihan kuin joku olisi kääntänyt hajuvolyyminapin kaakkoon.
Tässä kärvistellessäni voin vaikka miettiä omaa kaksinaismoralistista suhtautumistani erityisesti tupakoiviin naisiin. Vaikka itse olen polttanut vuosia, en laske itseäni siihen rupusakkiin joka kulkee kessu rypistyneessä suupielessä ja haisee pahalle. Viimeksi huomasin asenteellisuuteni parkkipaikalla, jossa venäjää puhuva nainen roikotti savuketta suupielestään samalla kun puhui puhelimessa. Paheksuin - kamalan näköistä! - mutta unohdin että olen itse kahden vuoden ajan kuljeskellut katuja juuri samalla tavalla: rööki huulessa, luuri korvalla.
Varsinkin kahden vuoden tupakkaisuuteni alussa välttelin julkista tupruttelua. Sitä mukaa kun homma lipesi muutenkin, poltin yhä näkyvämmin ja julkisemmin, jopa kadulla. Stumppaaminen oli hankalaa: en olisi halunnut heittää natsaa kadulle, joten useimmiten etsin viemäriritilän, jonne pudotin stumpin. Tiesin nämä aukot kodin ja kaupan väliltä niin tarkkaan että osasin mitoittaa tupakkani niiden mukaan. Humps, tuohon kaivoon!
Kesällä muistin miniroskikset, ts. filmipurkit, joita Roska päivässä -liikkeen Tuula-Maria Ahonen jakaa turuilla ja toreilla ja kannustaa tuunailemaan niitä vaikka lahjaksi. Tapasimme Ahosen kanssa joskus jossain ja muistin, että minulla on häneltä saatu, valmiiksi tuunattu purkki kotona. Sainkin sen avulla lievennettyä omaatuntoani: purkkiin mahtui yllättävän monta stumppia ja se ei haissut täytenäkään käsilaukussa... tai ehkä en vain haistanut.
Enää en kylvä roskaa, phuih. Ja hajuaisti todellakin on kohentunut, jo parissa päivässä. Kuopuslapsi sytytti eilen suitsukkeen ja hämmästyin sen voimakasta tuoksua... ihan kuin joku olisi kääntänyt hajuvolyyminapin kaakkoon.
